EF. 1:8: ”TÄTÄ ARMOA HÄN ON YLENPALTTISESTI ANTANUT MEILLE KAIKKINAISEKSI VIISAUDEKSI JA YMMÄRRYKSEKSI.

Bo Yandian kirjoittaa, että tässä jakeessa on ehkä parhain armon määritelmän, minkä hän on koskaan löytänyt. ”Armo on yksinkertaisesti sitä, että Jumala antaa tai hankkii yli tarpeen ihmiselle. Jumala tekee kaiken. Ihminen vain ottaa vastaan.”

”Tätä armoa” viittaa erityisesti edellisessä jakeessa puheena olleeseen veren kautta suoritettuun sielujemme lunastukseen ja sen jälkeiseen anteeksiantoon eli armoihin ottoon. Tämä armo oli ylenpalttinen siksi, että Jeesuksen veri (sielu) oli paljon arvokkaampi kuin meidän veremme (sielumme). Synnitön Ihmisen Poika antoi itsensä, kaikkensa, syntisen ihmisen puolesta.

Toistan tässä yhteydessä sen, että sielun ostaminen vapaaksi oli ensimmäinen vaihe ja vasta sitten seurasi anteeksianto. Meitä ei olisi paljoakaan lohduttanut se, että Jumala olisi antanut anteeksi kaikki syntimme, mutta olisi jättänyt meidät synnin, hengellisen kuoleman ja saatanan valtaan. Ensin annettiin Poika ja sitten kaikki muu Hänen kanssaan ja Jumalan tuntemisen kautta, Room. 8:32; 2. Piet. 1:3. Lunastus ja pelastus menevät helposti käsitteinä sekaisin. Lunastus vaatii maksun, pelastus pelkästään sen, että haluaa ja kykenee pelastamaan. Lunnaiden maksajana Isä Jumala on Lunastajamme, mutta Herra Jeesus Vapahtajamme, koska Hän suostui lunnasmaksuksi. Sillä tavalla Jumala oli Kristuksessa! Lunastus maksoi Jumalalle kalliin hinnan, mutta pelastus oli meille ilmainen.

KJV kääntää jakeen lopun: ”KAIKKESSA VIISAUDESSA JA YMMÄRRYKSESSÄ.” Se on tarkempi käännös ja vastaa sitä, että tässä luvussa on kysymys siitä, mitä Jumala on suunnitellut ja tehnyt ”itsessään,” niin kuin jae 9 sanoo. 1. Kor.1:21-27 sanoo Jumalan viisaudeksi sitä, että maailma ei oppinut tuntemaan Jumalaa viisauden kautta. Jos näin olisi ollut, vain riittävän viisaat olisivat kyenneet siihen ja toiseksi, he olisivat voineet kerskata omasta viisaudestaan. Siksi Hän näki hyväksi antaa Poikansa kuolla maailman puolesta ristillä.

Kristuksen risti oli juutalaisille pahennus (herjaus), koska he halusivat tunnustekoja eikä sitä, että heidän Messiaansa ripustettaisiin nöyryytettynä ja Jumalan kiroamana puuhun. Pakanoille se oli hullutus, koska se oli heistä tyhmyyttä eikä viisautta, mitä he halusivat. Tämän kaiken Jumala teki saattaakseen viisaat häpeään. Ristin hullutuksen lisäksi tapahtui vielä järjen vastainen Kristuksen ylösnousemus, minkä todistajiksi apostolit oli valittu etukäteen: Ap.t. 1:22; 10:41. Sitä, että Paavali saarnasi taivaasta kirkastettuna ilmestynyttä Kristusta, maailma piti vielä suurempana mahdottomuutena uskoa niin kuin Festuksen sanat osoittavat: ”Sinä olet hullu, Paavali, suuri oppi hulluttaa sinut” Ap.t. 26:24.

Jumala toteutti suunnitelmansa niin suurella ymmärryksellä, että Jerusalemin asukkaat ja heidän hallitusmiehensä toteuttivat tietämättään kaiken, mitä profeetat olivat kirjoittaneet Kristuksesta, Ap.t. 3:17; 13:27-29. Siksi ei ole mitään perustetta syyttää juutalaisia Jeesuksen tappajiksi. Jumala sai myös saatanan toimimaan niin, ettei se tiennyt lunastuksen lopputulosta. Nyt se kuitenkin tietää, että sen aika on loppumassa, Ilm. 12:12. Kaikessa tässä Jumala toimi niin vanhurskaasti, että Häntä ei voida syyttää petkuttajaksi tai valehtelijaksi, kun Hänen kanssaan käydään oikeutta. Hän noudatti vain Sanaansa ja toteutti oikeudenmukaisesti sen, minkä oli luvannut. Luonnollinen ihminen ei voi hyväksyä ja ymmärtää sitä, että Jumala antoi ainoan Poikansa tapettavaksi. Se oli kuitenkin Hänen viisauttaan, sillä ” …on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu” Joh. 11:50.

EF.1:7: Osa 3, ”JOSSA MEILLÄ ON…RIKKOMUSTEN ANTEEKSISAAMINEN, HÄNEN ARMONSA RIKKAUDEN MUKAAN.”

Koska Jumala kävi oikeutta meidän omistuksestamme saatanan kanssa, Hän ei voinut ruveta asioimaan henkilökohtaisesti meidän kanssamme ennen kuin meidät oli vapautettu laillisesti ja hyväksytysti saatanan vallasta. Siksi anteeksisaaminen tai oikeammin anteeksianto (KR92 ja KJV) tapahtui vasta, kun lunastus oli toteutunut ja maailma oli sovitettu Jumalan kanssa: ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan…” 2. Kor. 5:19. Kristuksen kuolleista herättäminen oli todistuksena sekä lunastuksen että sovituksen laillisuudesta. Joku saattaa vieroksua ajatusta siitä, että Jumala on käynyt oikeutta saatanan kanssa. Niin Hän on kuitenkin tehnyt ja tulee tekemään vielä uudestaan ennen kuin heittää sen tuliseen järveen, että Hänet (Jumala) havaittaisiin vanhurskaaksi sanoissaan ja että Hän voittaisi, kun Hänen kanssaan käydään oikeutta, Room. 3:4.

Kaikille tarjolla oleva anteeksianto hyödyttää kuitenkin vain niitä, jotka noudattavat Jes. 1:18 kehotusta tulla oikeuteen Jumalan eteen, että syntiselle jo langetettu vapauttava tuomio saisi lainvoiman. Sillä oikeuden ennakkopäätös on: ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” Kun allekirjoittaa sen hyväksynnällään, syntyy uudesti ja saa alkaa syödä maan hyvyyttä, Jes. 1:19.

Jumala ei aikaillut anteeksiannon kanssa, sillä Kol. 2:13 sanoo, että Jumala teki meidät rikoksiimme kuolleet ja luonnostamme pakanat eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa antamalla (siinä yhteydessä) anteeksi kaikki rikokset. Niin kuin jae 14 jatkaa, sitten Jumala ”pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.” Syytösasiakirjat poistettiin tieltämme anteeksiannon jälkeen, kun Jumala naulitsi lain säädöksineen Jeesuksen tyhjään ristiin. Silloin Hän riisui ”aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän (Jumala) sai heistä hänen kauttaan (Kristuksen kautta) voiton riemun,” jae 15.

Anteeksiannon ja lain ja sen säännösten ristiinnaulitsemisen jälkeen synti on voimaton ja saatana, veljiemme syyttäjämme, on aseeton. Niillä ei ole meihin mitään valtaa, jollemme antaudu tottelemaan niitä. Sillä ilman lakia synti on voimaton eikä syntiä lueta, missä ei lakia ole, eikä syyttäjällä ole lakipykäliä tai säädöksiä, joihin vedota. Ei myöskään kuolema voi erottaa meitä Jumalasta, koska synti, kuoleman ota, on poistettu, Room. 5:13; 1. Kor. 15:56. Uskova voi siksi elää ”siinä rakastetussa” lunastettuna, sovitettuna ja anteeksiannettuna ilman muistutusta vanhasta, koska se on kadonnut, 2. Kor. 5:17. Vaikka hän unohtaisi hetkellisesti synnistä vapautetun asemansa (Room. 6:18 ja22) ja lankeaisi, ei hän kuitenkaan lankeaisi maahan asti (lopullisesti), sillä ”hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra on voimallinen hänet pystyssä pitämään,” Room. 14:4. ”Kun minä ajattelen: "Minun jalkani horjuu", niin sinun armosi, Herra, minua tukee” Ps. 94:18.

Jumalan oikeuden käynnin tapahtumajärjestys ja lopputulos: Lunastus – sovitus (lunastuksen hyväksyntä) – kuolleista herättäminen ja anteeksianto – syytöskirjan naulitseminen tyhjään ristiin – syyttäjä aseettomaksi – voiton riemu Kristuksen kautta.

Tätä voidaan verrata vaikka siihen, että sinä ottaisit omasta halustasi oman poikasi tappajan vastaan avosylin ja sanoisit hänelle ”Sinä olet minun rakas poikani, olen ottanut sinut tänä päivänä omakseni, huolehdin sinusta ja puolustan sinua aina ja joka tilanteessa ja kaikki mikä on minun, on sinun.” Jätät kuitenkin hänelle mahdollisuuden hyväksyä tai jättää hyväksymättä tarjoustasi. Jumala on tehnyt meille näin ”armonsa rikkauden mukaan.”

EF.1:7: Osa 2, ”JOSSA MEILLÄ ON LUNASTUS HÄNEN VERENSÄ KAUTTA, RIKKOMUSTEN ANTEEKSISAAMINEN, HÄNEN ARMONSA RIKKAUDEN MUKAAN.”

Miksi puhutaan verestä eikä niinkään sielusta lunnaana?: Siitä syystä, että veren vuodatus oli luonnolliselle ihmiselle näkyvä todistus uhrin kuolemasta. Evankelistat kyllä tiesivät juutalaisina sielun olevan veressä, mutta he eivät voineet nähdä, mitä sielulle tapahtui kuoleman jälkeen, ja siksi he eivät voineet kertoa siitä. VT:n profeetat sen sijaan ilmoittavat sen meille ja erityisesti Pietari ja Paavali vahvistivat heidän ilmoituksensa, mutta vasta helluntain jälkeen.

Kristuksen sielun kärsimykset: Koska Jeesus suostui tulemaan synniksi ottamalla syntisen synnit omikseen, Jes. 53, 2; Kor. 5:21, Hänen piti mennä, ei vain ristille, vaan myös tuonelan kärsimyksiin Jumalan hylkäämänä, koska se on syntisen kohtalo, palkka ja paikka; ei paratiisi ja sen riemut eikä myöskään Aabrahamin helma. Hän meni tuonelaan syntisen asemasta, niin kuin syntinen itse olisi mennyt sinne ja kärsinyt sielunsa tuskat ja rangaistuksen; iankaikkisen eron Jumalasta. Kristus samastui ja Hänet samastettiin siellä meihin. Olimme Hänessä, ei vain ristillä, vaan myös tuonelan kivuissa.

1. Piet. 1:11 sanoo Kristuksen Hengen todistaneen profeetoissa edeltäpäin Kristusta kohtaavista kärsimyksistä. Siksi kaikki VT:ssä kuvatut ihmisten ja profeettain kokemat tai kuvaamat kärsimykset olivat esikuvaa siitä, mitä Kristuksen tuli kärsiä, mutta ne vielä paljon ankarempina. Israelin ja Juudan maastakarkottamiset ja vankeudet olivat vain lievää kärsimystä verrattuna siihen, mitä Kristukselle merkitsi olla Jumalan ja oman kansansa hylkäämänä tuonelassa kolme päivää ja kolme yötä. Profeetat eivät olleet käyneet siellä tai maan syvyyksissä, vaan he profetoivat siitä, mikä Kristusta odotti siellä; kauhu, viha ja pimeys.

Ps. 88 kuvaa erityisen voimakkaasti Kristuksen henkisiä kärsimyksiä: ”Sinä olet laskenut minut syvimpään hautaan, pimeyteen, syviin kuiluihin. Sinun vihasi painaa minua, ja kaikki kuohusi sinä vyörytät minun ylitseni…Miksi, Herra, hylkäät minun sieluni, miksi peität kasvosi minulta?” jakeet 7,8 ja 14. Huom. Kristus kärsi Jumalan vihan, ei Isänsä vihaa. Jumala hylkäsi Hänet Jumalana, ei Isänä, niin kuin pian selviää.

Milloin lunastus oli täytetty?: Pietarin helluntaisaarnasta ilmenee, että ristinkuoleman jälkeen Jeesuksen hengetön ruumis oli haudassa ja Hänen sielunsa, jota Pietari kutsuu Kristukseksi, oli tuonelassa. Mutta Ap.t. 2:24 sanoo: ”Hänet Jumala herätti ja päästi kuoleman kivuista, niinkuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää.” Kuulee laulettavan, että hauta ei voinut Häntä pitää, mikä on uskonnollisuutta, koska haudalla ei ole mitään voimaa eikä haudassa oleva ruumiskaan voi tuntea mitään kipuja. Siksi ”kuoleman kivut” eivät voi viitata fyysisiin kipuihin eikä ”kuolema” tarkoita hautaa, vaan sen nimistä paikkaa, jonka hallitsija oli perkele, mutta jonka Kristus kukisti kuolemallaan, Hepr. 2:14.

Kristuksen lunastustyö oli suoritettu loppuun, kun Jumala vapautti Hänen sielunsa tuonelasta niin kuin Daavid oli profetoinut: ”Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa” Ps. 16:10. Tämän Pietari vahvisti tapahtuneeksi tosiasiaksi: ”niin hän edeltä nähden puhui Kristuksen ylösnousemuksesta, sanoen, ettei Kristus (Hänen sielunsa) ollut jäävä hyljätyksi tuonelaan eikä hänen ruumiinsa näkevä katoavaisuutta” Ap.t. 2:31. Ensin sielu vapaaksi, sitten ruumis! Näinhän on uskovankin kohdalla; sielu on jo vapaa, mutta ruumis odottaa vielä lunastustaan.

Puhuessaan Jeesuksen kuolleista herättämisestä Paavali puolestaan viittaa toiseen Daavidin profetiaan Ps. 2:7:ssa: ”Niinkuin myös toisessa psalmissa on kirjoitettu: 'Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt'.” Ap.t. 13:33. Näillä sanoilla Jumala vapautti hylättynä olleen Kristuksen sielun tuonelasta, mikä palasi Jeesuksen ruumiiseen ja niin Kristus nousi kuolleista ylösnousemusruumiissaan. Jumala saattoi tehdä näin, koska Kristus oli juonut syyttömänä Isänsä antaman maljan pohjaan asti ja koska Hoosean profetian asettama aikamäärä oli toteutunut, Hoos. 6:2.

Samalla hetkellä kuin Kristus vapautui tuonelasta, meidän sielumme vapautui synnin, kuoleman ja saatanan vallasta. Ps. 124:7 profetoi siitä niin ylentävästi kuin yksin Kristuksen Henki voi tehdä: ”Meidän sielumme pääsi kuin lintu pyydystäjäin paulasta: paula katkesi, ja me pääsimme pois.” Olemme vapaita ja huolettomia kuin taivaan linnut, joita Jumala ruokkii, ja enemmänkin, koska Poika on tehnyt meidät todellisesti vapaiksi, Joh. 8:36.

EF.1:7: Osa 1, ”JOSSA MEILLÄ ON LUNASTUS HÄNEN VERENSÄ KAUTTA, RIKKOMUSTEN ANTEEKSISAAMINEN, HÄNEN ARMONSA RIKKAUDEN MUKAAN.”

Reza Safa kirjoitta kirjassaan ”Redemption – An Unknown Inheritance”: ”Lunastusta on opetettu pelkästään synnin sovittamisena tai syntien anteeksiantamisena.” Huomasin yllätyksekseni, että myös eräs arvostamani opettaja sanoi tästä jakeesta, että siinä ilmoitetaan selkeästi lunastuksen olevan syntien anteeksiantamus.

Suomen ev. lut. kirkko pitää kuitenkin nämä kaksi Jumalan Kristuksessa suorittamaa tekoa erillään ja määrittelee lunastuksen seuraavasti: ”Lunastus merkitsee Kristuksen ristillä tekemää pelastavaa työtä, jolla hän on saanut langenneen ihmisen vapaaksi synnin, kuoleman ja Saatanan vallasta ja maksanut sen hintana oman elämänsä. Lunastus on perustana sille, että ihminen voi pelastua.”      Ks. http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Lunastus Reza Safa täydentää tätä sanomalla, että lunastus on kaikkea sitä, mitä Jumala teki hyväksemme Kristuksen kuolemassa, hautaamisessa ja ylösnousemisessa.

Vasta lunastuksen jälkeen seurasi anteeksianto niin kuin tässä jakeessa ja myös Kol. 1:14:ssa on sanottu ja niin kuin Ps. 103:4:ssä on profetoitu: ”joka lunastaa sinun henkesi (elämäsi KJV) tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella.” Samoin lunastus on ensin, sitten vanhurskauttaminen (syyttömäksi julistaminen), Room. 3:24.

Lunastus: Tässä jakeessa lunastuksesta käytetty kreikan sana ’apolutrosis’ merkitsee lunnaitten maksamisella aikaansaatua vapauttamista.

Mikä tai kuka tarvitsi lunastusta ja miksi?: Sielu tai ihminen, joka tehtiin alunperin eläväksi sieluksi. ”Joka lunastaa sinun sielusi…” Ps. 103:4. Ihmisestä tuli kuitenkin syntiinlankeemuksen seurauksena”kuollut sielu”. Ihminen oli kuollut rikoksiinsa ja synteihinsä, Ef. 2:1. Sielu/ihminen tarvitsi siksi eläväksi tekemistä: ”Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä” Hoosea 6:2. ”…yhdessä hänen kanssaan herättänyt…” Ef. 2:6.

Mistä sielu piti lunastaa?: Tuonelasta ja ruumiin katovaisuudesta, Ps. 16:10; 103:4. Linnustajan paulasta, Ps. 124: 7. Kadotuksen kuopasta, Jes. 38:17. Tuonelasta ja kuolemasta: ”Tuonelan kädestä minä heidät päästän, kuolemasta minä heidät lunastan” Hoosea 13:14. Synnistä, synnin ruumiista ja kadotustuomiosta, Room. 6:6, 22; 8:1. Pimeyden vallasta, Kol. 1:13. Tulevasta vihasta, 1. Tess. 1:10.

Huom. sielun pelastuminen kuolemasta tarkoittaa VT:ssä usein ihmisen pelastumista fyysisestä kuolemasta, mutta erityisesti Psalmeissa se myös tarkoittaa profeetallisesti sielun pelastumista iankaikkisesta kuolemasta eli kadotuksesta. Psalmit kuvaavat myös Kristuksen sielun kärsimyksiä, kun Hän päästi meidät tuonelan kivuista kärsimällä ne edestämme.

Lunastusmaksu: Maksu lunastettavasta maksetaan sille, joka pitää tätä vangittuna. Vangitsija (saatana) määrää lunastuksen hinnan ja lunastaja (Jumala) päättää suostuuko maksamaan pyydetyn hinnan ja arvioi onko lunastettava sen arvoinen. Jumalan oli oltava oikeudenmukainen ja vanhurskas tässäkin asiassa ja siksi Hän ei voinut noin vain vapauttaa ihmistä saatanan kynsistä.

Jeesuksen kiusauksista nähdään, että saatana halusi Jeesuksen synnittömän sielun valtaansa. Niin kuin 1. Piet. 1:18-19 sanoo, lunastusmaksu oli Jeesuksen veri/sielu/elämä,  koska ihmisen sielu (elämä/henki) on hänen veressään. ”Sillä lihan sielu (elämä, se itse) on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä”…”Sillä kaiken lihan sielu on sen veri, jossa sen sielu on…” ja ”…veri on sielu…” 3. Moos. 17:11, 14; 5. Moos. 12:23.

Jeesuksen veri, Hänen synnitön sielunsa, Hän itse, toimi maksuna kahteen suuntaan ihmiskunnan hyväksi: (1) Osti meidät vapaiksi synnistä, kuolemasta ja saatanasta sekä (2) oli Jumalalle sovitusmaksu synneistämme. Uhraamalla verensä (itsensä) Jeesus teki nämä molemmat, mitä kukaan ihminen ei voinut eikä voi tehdä: ”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa” Ps. 49:7. Tässäkin on ensin lunastus, sitten sovitus.

EF 1:6: ”SEN ARMONSA KIRKKAUDEN KIITOKSEKSI, MINKÄ HÄN ON LAHJOITTANUT MEILLE SIINÄ RAKASTETUSSA”

Kirkkaus on Jumalan luonto ja olemus, kaikki, mikä sisältyy Häneen ja Hänen läsnäoloonsa, ja armo Hänen ansaitsematon ja ylenpalttinen suosionsa. Uusi luontomme on asetettu kiittämään ja ylistämään niitä molempia. Mutta edellisen jakeen perusteella tässä on kuitenkin lähinnä kyse siitä, että kiittäisimme Jeesuksen Kristuksen kautta osaksemme määrätystä lapseudesta. Tässä jakeessa Pyhä Henki tahtoo korostaa kahta totuutta: (1) lapseus on annettu meille lahjana, siis ilmaiseksi, ja (2) tämä asema on annettu meille siinä Rakastetussa, josta Jumala itse todisti: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt” Matt. 3:17.

Miksi meidät on asetettu kiittämään ja ylistämään lapseuden armoa? Ensinnäkin, koska se on Jumalan tahto. Toiseksi, se rakentaa meitä, ylentää henkeämme, sieluamme ja kehoammekin kohti elävää Jumalaa; kääntää katseemme pois itsestämme. Se muistuttaa meille, mitä olemme saaneet lahjana ja ketä olemme Jeesuksessa Kristuksessa; ”Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" Ps. 103:2. Kolmanneksi, että Jumalan kirkkauden tunteminen levittäisi valoaan, 2. Kor. 4:6. Kun ”kerskaamme” Jumalan lapseudestamme, se saattaa ärsyttää ja jopa vihastuttaa toisia, mutta toiset saavat halun ottaa vastaan sen saman ylenpalttisen armon, mikä on tullut osaksemme.

KJV kääntää tämän jakeen: ”Hänen armonsa kirkkauden kiitokseksi, missä Hän on tehnyt meidät hyväksytyiksi siinä Rakastetussa.”
Pidän tästä, sillä hyväksyntä merkitsee, että Jumala ei ainoastaan ole antanut anteeksi syntejämme ja sovittanut meitä itsensä kanssa, vaan Hän on tunnustanut, hyväksynyt ja ottanut meidät lapsikseen siinä Rakastetussa. Koska tämä kaikki on siinä Rakastetussa, olemme upotetut Isän rakkauteen. Sen vakuudeksi Hän sanoo meillekin: ”Tämä on minun rakas poikani/tyttäreni, johon minä olen mielistynyt.” Meillä on tästä sisäinen todistus ja sinetti: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia”…”joita me olemmekin”…”joka myös on painanut meihin sinettinsä ja antanut Hengen vakuudeksi meidän sydämiimme.” Room. 8:16; 1. Joh. 3:1; 2. Kor. 1:22.

Phillips kääntää: “Että oppisimme kiittämään sitä Hänen ylenpalttista anteliaisuuttaan, millä Hän on toivottanut meidät tervetulleiksi siihen iankaikkiseen rakkauteen, mitä Hän osoittaa Poikaansa kohtaan.”
Tämä on yhtäpitävä Jeesuksen esirukouksen kanssa: ”…että se rakkaus, jolla sinä olet minua rakastanut, olisi heissä ja minä olisin heissä” Joh. 17:26. Kun Kristus tulee meihin, Hänen mukanaan tulee Isän Jumalan iankaikkinen rakkaus. Tämä on jo toteutunut jokaisen uskovan kohdalla, sillä ”…Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” Room. 5:5. Olemme saaneet armosta, Jumalan mielisuosiosta, lapseuden hyvän osan siinä Rakastetussa, eikä sitä oteta meiltä pois, koska se on lahja ja koska se on turvassa Hänessä!

EF. 1:5: ”(RAKKAUDESSA) EDELTÄPÄIN MÄÄRÄTEN MEIDÄT LAPSEUTEEN, HÄNEN YHTEYTEENSÄ JEESUKSEN KRISTUKSEN KAUTTA, HÄNEN OMAN TAHTONSA MIELISUOSION MUKAAN”

(Rakkaudessa) edeltäpäin:  Edeltäpäin tarkoittaa siis ennen maailman perustamista. ”Rakkaudessa” on suluissa, koska jotkut katsovat sen kuuluvan edelliseen jakeeseen, mutta koska kyseessä on Jumalan yhtenäinen ajatus ja suunnitelma niin sen voidaan katsoa kuuluvan myös tähän jakeeseen.

Määräten meidät lapseuteen: Tämä ei ole mitään summittaista ennakolta määräämistä, sillä Jumalaa sitoo Hänen Sanansa. Joh. 1:12 antaa oikeuden ja voiman tulla Jumalan lapseksi jokaiselle, joka ottaa vastaan Sanan. Ensin ihminen ottaa vastaan Sanan ja sitten Jumala uudestisynnyttää hänet lapsekseen tämän Sanan kautta. Tämä on Jumalan ennaltamääräämistä, minkä Hän on tehnyt rakkaudessaan. Se koskee kaikkia tasapuolisesti. Jaak. 1:18 sanoo Jumalan tahtovan synnyttää ihmiset totuuden Sanallaan: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset”. Jokaisen, joka ottaa vastaan totuuden Sanan, hänet Jumala synnyttää lapsekseen; erotuksetta.

Room. 9:15-16:sta voi saada sen käsityksen, että Jumala on sattumanvaraisesti armollinen kenelle tahtoo ja lopuille sitten armoton. Tämä tarkoittaisi sitä, että Jumala ei huomioisi lainkaan ihmisen omaa tahtoa. Näin ei kuitenkaan ole, koska samassa yhteydessä sanotaan Jumalan olevan armollisen. Hän on armollinen jokaiselle, joka sitä tarvitsee ja tahtoo.   

Hänen yhteyteensä: Jotkut käännökset sanovat, että itselleen. Ei kuitenkaan vain lapsiksi, vaan kuninkaiksi ja papeiksi ja kansaksi, joka ahkeroitsee hyviä tekoja, Ilm. 1:6 (KJV), Tiit. 2:14. Jumala ei tarvitse hyviä tekojamme tai hallintavaltaamme, vaan ihmiset ympärillämme, että hekin pääsisivät Jumalan yhteyteen.

 Jeesuksen Kristuksen kautta: Tässä Jeesus-nimi puhuu Hänen kuolemastaan ja Kristus-nimi erityisesti Hänen taivaaseen astumisestaan, kruunaamisestaan kirkkaudella ja kunnialla. Paljon puhutaan siitä, että Jeesus kuoli meidän puolestamme, mutta vähemmän siitä, että Hän meni myös meidän edestämme taivaaseen: ”jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt, tultuaan ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan, iankaikkisesti” Hepr. 6:20.  Ei Hänen kuolemansa eikä edes Hänen ylösnousemuksensakaan ollut riittävä siihen, että pääsisimme Isän luo, vaan Hänen oli ensin astuttava ensimmäisenä Isän eteen. Ellei Hän olisi siellä, ei meilläkään olisi mitään asiaa sinne.

Hän on tie ja ovi ei vain pelastukseen, vaan Isän luo. Paavali vakuuttaa tämän todeksi kahdesti tässä kirjeessä: ”sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö” ja ”jossa meillä, uskon kautta häneen, on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö” Ef. 2:18 ja Ef. 3:12.

Hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan: Enkelit sanoivat jouluyönä yleisesti, että Jumalalla on hyvä tahto ihmisiä kohtaan, Luuk. 2:14. Mutta tässä jakeessa sanotaan, että Hänen tahtonsa mielisuosio on tullut erityisesti niiden osalle, jotka ovat ottaneet vastaan Sanan ja päässet Hänen kauttaan lapsen asemaan. Jumala näki hyväksi antaa juuri heille valtakunnan (engl. kuningaskunnan), Luuk 12:32. Uskovathan ovat erityisasemassa muihin nähden, sillä Jumala on varsinkin heidän Vapahtajansa. 1. Tim. 4:10.

Summa summarum: Jumalan mielestä oli erinomaisen hyvä asia, että Hän on määrännyt meidät lapseuteen rakkaudessaan Poikansa kautta jo ennen maailman perustamista. Samoin myös se, että Hän on valinnut meidät olemaan Hänessä pyhät ja nuhteettomat edessään niin kuin edellinen jae sanoo.

EF. 1:4 ”NIIN KUIN HÄN ENNEN MAAILMAN PERUSTAMISTA OLI HÄNESSÄ VALINNUT MEIDÄT OLEMAAN PYHÄT JA NUHTEETTOMAT HÄNEN EDESSÄÄN, RAKKAUDESSA”

”NIIN KUIN” yhdistää tämän jakeen edelliseen ja sanoo sen, että seuraavat jakeet (4-14) (ja myös luvut 2 ja 3) selittävät lähemmin, mitä sisältyy kaikkiin niihin siunauksiin, joilla meitä on jo siunattu. 

Ennen maailman perustamista: Tämä tarkoittaa ajattomassa iankaikkisuudessa, joskin toisiakin ajatuksia esitetään. En itse ollut vielä silloin olemassa, mutta edustajani Kristus oli. Hän itse vahvisti tämän ”pre-eksistenssinsä” puhuessaan siitä kirkkaudestaan ja Isän rakkaudesta, mikä Hänellä oli jo ennen maailman perustamista. Hän myös rukoili, että se rakkaus, jolla Isä oli rakastanut Häntä jo ennen maailman perustamista, olisi meissä ja Hän meissä, Joh. 17:5, 24, 26. Jumalan pelastussuunnitelma ei siten ollut mikään päähänpisto eikä jälkikäteen tehty, vaan se oli valmis jo iankaikkisuudessa ja siksi suunnitelmakin on ajaton ja muuttumaton. ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut…” (Jer. 31:3) sopii siis kaikkiin, vaikka se sanottiin ensimmäisenä Israelille.

Kaikki Jumalan siunaukset Kristuksessa ovat olleet ikuisista ajoista asti valmiina, mutta ne tulevat ilmi kaikki ajallaan niin kuin ilmenee 2.Tim. 1:9-10:sta: Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa oli annettu meille jo ennen ikuisia aikoja tai niin kuin KJV sanoo, ennen maailman perustamista, mutta se saatettiin ilmi vasta Hänen ilmestymisensä kautta, ”joka kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden evankeliumin kautta.” Vastaavasti ”Kaikki on teidän” (1. Kor. 3:21 JA 22) on ollut voimassa jo ennen maailman perustamista, sen tarvitsee vain tulla todellisuudeksi elämässämme evankeliumin eli ilosanoman kautta! Kun ottaa vastaan evankeliumin, saa kaiken, mitä Jumalalla on tarjottavanaan!

Oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään: Valinta tarkoittaa ottamista tai erottamista jostakin johonkin tai jotakin varten. Jeesus valitsi apostolinsa maailmasta omaan käyttöönsä maan päälle. Tämä jae sanoo Jumalan valinneen meidät Kristuksessa olemaan pyhät ja nuhteettomat edessään, siis taivaallisissa. Jumala ei valinnut meitä siksi, että olimme pyhiä ja nuhteettomia, vaan Hän halusi meidät luokseen epäpyhyydestämme ja nuhdeltavuudestamme huolimatta. Pyhyytemme ja nuhteettomuutemme eivät ole omaa ansiotamme, vaan sen seurausta, että olemme Kristuksessa, mikä sekin on Jumalan valinta ja päätös: ”Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa” 1. Kor. 1:30. Vain siitä syystä voimme olla pyhiä niin kuin Jumala on pyhä, 1. Piet. 1:16, ja asua Hänen pyhässä läsnäolossaan.

Rakkaudessa: Monet katsovat, että tämän sanan kuuluisi aloittaa seuraava jae, koska se on erotettu pilkulla, mutta se sopii tähänkin yhteyteen, koska Jumala on rakkaus ja siksi Hän tekee kaiken meille rakkaudestaan käsin.  Nyt puheena olevan jakeen perusteella Jer. 31:3:n ajatus voidaan muotoilla vaikka näin: ”Koska olen rakastanut sinua Iankaikkisella rakkaudella, minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta, että voisit olla luonani pyhä ja nuhteeton Pojassani.”

EF. 1:3: ”…JOKA ON SIUNANNUT MEITÄ TAIVAALLISISSA KAIKELLA HENGELLISELLÄ SIUNAUKSELLA KRISTUKSESSA.”

Joka on siunannut meitä: A Wommack kirjoittaa tästä: ”Sanonta “Joka on siunannut meitä” on kreikan aoristisessa aikamuodossa. Se tarkoittaa, että menneisyydessä oli ajankohta, jolloin kaikki nämä siunaukset hankittiin ja annettiin meille. Paavali kirjoitti siitä, mikä on jo meidän. Nämä eivät ole vaikeasti saavutettavia siunauksia, vaan pikemminkin siunauksia löydettäväksi ja iloittavaksi. Me, jotka olemme laittaneet uskomme Kristukseen, emme kulje kohti voittoa; tulemme siitä voitosta käsin, mikä on jo valmistettu.”

Jakeesta 1:5 ilmenee, että Hän on siunannut meitä oman mielisuosionsa tähden ja jakeesta 2:4, että Hän on tehnyt tämän suuren rakkautensa tähden. Siis pelkästään siksi, että Hän rakasti siunata meitä ilman, että me olisimme voineet vaikuttaa siihen mitenkään. Samoin Hän rakasti koko maailmaa ja antoi ainoan Poikansa ilman, että maailmalla oli siihen muuta osuutta kuin, että Jumala näki maailman tarvitsevan sitä. Siunaus ei tule ansiosta.

Taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa: On eri näkemyksiä siitä, mitä ”taivaallisissa” ja ”hengelliset siunaukset” merkitsevät niin kuin esim. seuraavat käännökset ilmaisevat.
• KR92: ”… kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa.
• NKJV: “… jokaisella hengellisellä siunauksella taivaallisissa paikoissa Kristuksessa.”
• NIV: “… taivaallisissa valtapiireissä jokaisella hengellisellä siunauksella Kristuksessa.”
• FB: ”… Kristuksessa kaikella taivaallisten maailmojen hengellisellä siunauksella.”

Se, että kyseessä olivat hengelliset tai Hengen siunaukset, johtuu siitä, että tässä vaiheessa Jumala ei ollut luonut maailmaa ja koska ne ovat Hänestä. ”Kaikki” käsittää "jokaisen mahdollisen siunauksen aikaa ja ikuisuutta varten, mikä Hengellä on annettavanaan” (Jamieson ym.). Kaikki näkyväkin on hengellistä siunausta, mutta ajallista.

Jumala valmisti Sanansa ja Henkensä kautta maan ihmisten maalliseksi siunaukseksi, lahjana: ”Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisten lapsille” Ps. 115:16. Maa oli alun perin siunattu, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena se kirottiin Aadamin tähden ja niin nyt siihen liittyvät siunaukset ovat vaivan ja otsahien takana, 1. Moos. 3:17, 19. Omilleen Jumala kuitenkin lupasi jo Vanhan Liiton aikana rikkaaksi ja onnelliseksi tekevän siunauksensa: ”Herran siunaus rikkaaksi tekee, ei oma vaiva siihen mitään lisää” Sananl 10:22. AMP kääntää: ”Herran siunaus tekee [todella] rikkaaksi eikä Hän lisää mitään murhetta siihen [eikä raataminen lisää sitä].” Koska olemme paremmassa liitossa emmekä ole vain Jumalan ystäviä, vaan Hänen lapsiaan, kaikki Vanhan Testamentin lupaukset kuuluvat laillisesti meille, mutta parempina ja täydennettyinä Uuden liiton siunauksilla, joita Efesolaiskirje on täynnä.

”Taivaallisissa (paikoissa) Kristuksessa” voidaan ymmärtää siten, että kaikki hengelliset siunaukset olivat ennen maailman luomista Kristuksessa, mutta Kristus itse oli taivaallisissa, Isänsä luona. Taivaalliset ovat siten Kristuksen määre eikä päinvastoin; missä Kristus on, siellä ovat myös taivaalliset. Kaikki näkymättömät ja näkyvät hengelliset siunaukset ovat nyt kaikkien saatavilla Hänessä (Sanassa) ja Hänen (Sanan) kauttaan. Mitä enemmän sydämessämme ja suussamme on Sanaa, sitä enemmän meissä ja meillä on hengellisiä siunauksia; näkymättömiä ja näkyviä. Niistä ensimmäinen ja kaikki muut sisältävä on pelastus, Room. 10:9-10.

EF. 1:3: ”YLISTETTY OLKOON MEIDÄN HERRAMME JEESUKSEN KRISTUKSEN JUMALA JA ISÄ, JOKA ON SIUNANNUT MEITÄ …”

Jos haluamme ylistää jotakuta, meidän tulee tietää (1) ketä ylistämme ja (2) mistä syystä. Meidän odotetaan ylistävän (kiittävän) tämän luvun yhteydessä Jumalaa kaikista niistä siunauksista, joilla jakeet 3-14 sanoo Hänen siunanneen meitä Kristuksessa. Koska kreikan kielessä nämä jakeet ovat yhtä virkettä, Bob Yandian sanoo sen olleen yhden ajatuksen Jumalan mielessä. KR92 laittaakin näille jakeille yhteisen otsikon: ”Jumalan pelastussuunnitelman ylistys.” Jumalalla oli siten vain yksi eri vaiheista koostunut suunnitelma, minkä Hän päätti jo edeltä käsin ennen maailman perustamista ja aikoi toteuttaa ne aikojen täyttyessä, jae 4 ja 10.

Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä: Nämä nimet, joista ensimmäiseen liittyy neljä määrettä (ne kuuluvat myös toiseen) antavat täydellisimmän Uuden Testamentin tietoiskun siitä, kuka ja mitä Jumala on nyt, kun Kristus on palannut takaisin Isänsä luo. Jumala-nimen neljään määreeseen on taltioitu se koko Jumalan pelastus-/lunastussuunnitelma, minkä Jumalan Poika toteutti Isänsä tahdosta. Ne ilmaisevat sen, että Kristus, joka oli olemassa jo ennen maailman perustamista, tuli lihaksi Jeesuksessa ja kuoli Jeesuksena ihmisten puolesta, mutta Jumala asetti Hänet ylösnousemisen kautta Herraksi ja Kristukseksi ja nyt Hän on, jos uskomme Häneen, meidän Herramme Jeesus Kristus. Siksi jokaisella näillä nimellä on oma erityinen historiansa ja merkityksensä.

Jumala-nimeä käytetään tässä yhteydessä siksi, että Jeesus oli sekä Jumalan Poika että Ihmisen Poika. Ensin mainitussa asemassa Jumala oli Hänen Isänsä ja niin Hän myös puhutteli Jumalaa. Ihmisen Poikana Jumala oli Hänelle Jumala, koska Hän sovitti kaikki ihmiset Jumalan kanssa; oli ja on välimies Jumalan ja ihmisten välillä; ihminen Jeesus Kristus, 1. Tim. 2:5. Siksi Hän ei huutanut ristillä ”Isäni, Isäni, miksi minut hylkäsit,” vaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.” Matt. 27:46 ja Mk. 15:34. Hänen piti kuolla ihmisenä siitä yksinkertaisesta syystä, että Jumala ei voi kuolla, jos Hän todella on Jumala eikä Hän olisi voinut olla Jumalana ihmisen sijainen. Lisäksi, koska kaikki ihmiset ovat tehneet syntiinlankeemuksen seurauksena syntiä ja ovat Jumalan kirkkautta vailla, Room. 3:23, viimeisen Aadamin piti tulla sovittamaan, lunastamaan ja tekemään eläväksi ensimmäinen Aadam, 1. Kor. 15:22.

Jeesus kuoli siis ihmisenä, otti orjan muodon nimenomaan ristillä, ja kuoli Jumalan hylkäämän (karkottaman) syntisen ihmisen asemasta. Siksi myös Jumalan oli herätettävä Ihminen Jeesus kuolleista, koska siihen tarvittiin Jumalan ylenpalttinen voima, jae 19 ja 20. Jeesus (hylätty ja kuollut Ihmisen Poika) tehtiin eläväksi Jumalan rakkauden sanojen voimalla, että Ps. 2:7 profetia kävisi toteen: ”…Hän (Jumala) on herättänyt Jeesuksen kuolleista, niin kuin toisessa psalmissa sanotaan: -- Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin” Ap.t. 13:33, KR92. Jumala otti Isänä vastaan Jeesuksen ja Hänessä meidät yhtä avosylin kuin Isä tuhlaajapoikansa Luuk. 15:20:ssä. Siksi Jumala on sekä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala että myös meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, mutta samalla myös meidän Jumalamme ja Isämme. Tässä jakeessa kehotetaan kuitenkin ylistämään Jumalaa ensisijaisesti Kristuksen Jumalana ja Hänen Isänään, koska Jumala toteutti pelastussuunnitelmansa Kristuksessa ja Hänen kauttaan.

EF 1:2: ”… JUMALALTA, MEIDÄN ISÄLTÄMME, JA HERRALTA JEESUKSELTA KRISTUKSELTA!”

Kristinuskon ylivertaisuus ja ainutlaatuisuus on siinä, että meillä ei ole etäistä ja pelottavaa Jumalaa, jota pitäisi lepyttää, vaan rakastava Isä. Hänen lisäkseen meillä on Herra Jeesus, joka on veljemme, ja Pyhä Henki, opettajamme ja puolustajamme: Meillä on kuitenkin ainoastaan (1. Kor. 8:6 ja Ef. 4:4-6)
• yksi Jumala, Isä
• ja yksi Herra, Jeesus Kristus,
• ja yksi Henki

Paavali ei mainitse Pyhää Henkeä alkutervehdyksissään, mutta Pyhä Henki on kuitenkin läsnä ja puhuu jokaisessa Paavalin kirjeessä, koska ne ovat Hänen inspiroimiaan. Hän ei kuitenkaan halua korottaa itseään, vaan ainoastaan Isää ja Herraa Jeesusta. Kun ensimmäiset juutalaiskristityt saivat Pyhän Hengen, he alkoivat julistaa Jumalan suuria tekoja ja samoin tekivät ensimmäiset pakanakristityt Korneliuksen talossa, Apt. 2:11; 10:46. Tässä tervehdyksessä Pyhä Henki haluaa tehdä meille tiettäväksi, että meillä on sekä Jumala, joka on Isämme että Jeesus Kristus, joka meidän Herramme. Tämä ei ole vastakkain asettelua, vaan rinnakkain asettelua. Kuitenkin lähes aina Paavali mainitsee ensin Isän ja sitten Herran, kun heistä on puhe yhtä aikaan. Yksi poikkeus on Gal. 1:1: ”Paavali, apostoli, virkansa saanut, ei ihmisiltä eikä ihmisen kautta, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta ja Isän Jumalan, joka on hänet kuolleista herättänyt.” Tämä siksi, että hänen Kristukselta saamansa Kristuksen evankeliumi ja hänen arvoasemansa sen julistajana oli laitettu kyseenalaiseksi.

Paavalille on tyypillistä se, että hän kirjoitti ”Jumala ja Isä, ” eikä ”Isä ja Jumala.” Hänellä oli ensimmäisellä sijalla kunnioitus Jumalaa kohtaan Jumalana ja sitten rakkaus Häneen Isänä. Hän ei myöskään kutsu meitä ”Isin lapsiksi,” vaikka puhuukin "Abbasta",  vaan Jumalan lapsiksi. Jumala on enemmän kuin Isä, Hän on Kaikkivaltias. Vastaavasti Kristus on enemmän kuin veljemme. Hän on Herra, jonka jalkain alle Jumala on alistanut kaikki, ja joka on seurakunnan pää, Ef. 1:22. Hän on totinen Jumala ja iankaikkinen elämä, 1. Joh. 5:20.

Isä (Jumala) ja Poika (Herra) kuuluvat saumattomasti yhteen, ovat yksi: ”Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä.” Ensin tulee olla Pojassa (Sanassa), sitten vasta voi olla Isässä: ”… Jos teissä pysyy se, minkä olette alusta asti kuulleet, niin tekin pysytte Pojassa ja Isässä” 1. Joh. 2:23-24. Poika on tie Isän luo: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” Joh. 14:6, ja Ef. 2:18: ”Sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö.” Kristuksella ja meillä on sama Isä: ”…minä menen ylös, minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö” Joh. 20:17.

Vanhasta Testamentista ei löydy juuri yhtään mainintaa Jumalasta Isänä. Hänet tunnettiin kyllä laupiaana ja armahtavaisena Jumalana niille, jotka pelkäsivät (kunnioittivat) Häntä, ja Herrana, mutta ei Isänä. Jeesus tuli ilmaisemaan Hänet juutalaisille hyväksyvänä taivaallisena Isänään. Sitä pidettiin jumalanpilkkana ja Hän sai maksaa siitä hengellään. Sitä totuutta ei kuolema pystynyt hävittämään, sillä Hän vahvisti sen ja laajensin sen käsittämään myös pakanat Paavalin kautta: ”meidän Isämme, joka on rakastanut meitä…” 2. Tess. 2:16. Jos Isä on rakastanut meitä, niin Hän tekee sitä jatkuvasti, koska Hän ei muutu. Jeesuksesta Kristuksesta sanotaan ”joka meitä rakastaa” Ilm. 1:5. Paavali puhuu sekä Isä Jumalan että Kristuksen rakkaudesta: ”…rakkaus, uskon kanssa, Isältä Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!” Ef. 6:23. Tässäkin on meille kaksikertainen annos siunausta, mikä tulee sekä Isältä että Pojalta tai Isältä Pojassa tai Pojan kautta, jos niin haluaa sanoa!

EF 1:2: ARMO TEILLE JA RAUHA JUMALALTA, MEIDÄN ISÄLTÄMME, JA HERRALTA JEESUKSELTA KRISTUKSELTA!

Näin Paavali toivottaa tai rukoilee lähes jokaisen kirjeensä alussa eri seurakunnille. Hän ei toivota osittaista armoa ja rauhaa, vaan molempia täydellisinä. Lisäksi saamme niitä tupla-annoksena; armon ja rauhan Isältä ja samoin armon ja rauhan Kristukselta. Saatat ajatella, että eikö Jumalan armo ja rauha riittäisi yksinään. Kyllä, mutta myös Kristus haluaa siunata meitä omalla armollaan ja rauhallaan niin että saamme kaksinkertaisen siunauksen; Kristuksen armon Isän armon päälle ja Kristuksen rauhan Isän rauhan päälle! ? Sen lisäksi nämä molemmat vielä lisääntyvät meille ”Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta,” 2. Piet. 1:2. Meitä siunataan siunaamalla, Hepr. 6:14.

Armo määritellään usein ansaitsemattomaksi suosioksi; saamme sitä, mitä emme ansaitse; mutta Adam Clarke lisää, että armo tarkoittaa erityisesti sellaista suosiota, mikä on voimallinen ja toimiva ja lataa kohteensa etuisuuksilla. Niistä suurin ja ensimmäisin on se, että armo pelastaa ilman tekoja, sitten armo synnyttää kohteessaan uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, armo kasvattaa uskovaa jne., Ef. 2:8; 1. Tim. 1:14; Tiit. 2:11–12. Pulpit-kommentaari sanoo Paavalin käsittelevän Efesolaiskirjeessään täydellisemmin ja riemullisemmin armon rikkautta ja riittävyyttä kuin Roomalaiskirjeessään.

Armoa seuraa tai se tuo sieluun rauhan, mutta armoa edeltää laupeus, mikä on sitä, että ei saa sitä, mitä ansaitsisi; se on Jumalan pitkämielisyyttä. Paavali on meille siitä esimerkkinä. Damaskon tiellä hän sai laupeuden, kun Jeesus ei rangaissut häntä, vaikka hän oli vainonnut Häntä. Sen jälkeen hän sai armon, mikä synnytti hänessä uskon ja rakkauden, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, 1. Tim. 1:13–14. Myös Hepr. 4:16 sanoo meidän saavan tarvitessamme ensin laupeuden ja sitten armon (sielumme) avuksi.

Gill määrittelee tässä tarkoitetun rauhan: rauhaksi Jumalan kanssa Kristuksen kautta; omantunnon rauhaksi ja rauhaksi toinen toistemme kanssa; kaikenlainen sisäinen ja ulkoinen menestys täällä ja iankaikkinen onnellisuus sen jälkeen. Ps. 16 kuvaa tätä ehkä parhaiten ja myös Ps. 23. on tästä tunnettu esimerkki. Sitä Daavid kuvaa myös Psalmin 27 alkuosassa, erityisesti jakeessa 6, jossa hän veisaa ja soittaa Herralle, vaikka hänen vihollisensa ympäröivät häntä. Jeesuksella oli tämä säikkymätön rauha ja Hän jätti saman rauhan omilleen jo ennen kuolemaansa. Koska Hän on voittanut maailman, meillä on tämä rauha Hänessä, Voittajassa, maailman ahdistuksista huolimatta, Joh. 14:27; 16:33. Kol. 3:15 sanoo, että Kristuksen rauhan on tarkoitettu vallitsemaan sydämissämme ja Fil. 4:7, että Jumalan yli ymmärryksen käyvä rauha varjelee sydämemme ja ajatuksemme, kun turvaamme Häneen. Nämäkin jakeet todistavat siitä kaksinkertaisesta rauhastamme, mikä tulee meihin, kun otamme vastaan avosylin armon Jumalalta, Isältämme, ja Kristukselta, Herraltamme.

EF. 1:1: …KRISTUKSESSA JEESUKSESSA...

Jeesus ja Kristus nimien merkityksistä: 2. Kor. 5:17 sanoo uuden luomuksen olevan Kristuksessa, mutta tässä pyhien sanotaan olevan Kristuksessa Jeesuksessa samoin kuin Fil. 4:21:ssa. Paavali ei kirjoita kertaakaan, että olisimme Jeesuksessa uusia luomuksia tai pyhiä. Tällä on syvällinen merkitys, koska juutalaisena Paavali tiesi nimien oikean ja kunnioittavan käytön merkityksen ja hänet oli koulutettu jo pienestä pitäen noudattamaan sitä. Nimet Jeesus (Herrassa on pelastus) ja Kristus (Voideltu) eivät olleet hänelle synonyymeja, samaa tarkoittavia ja samaa sisältäviä. Siksi hän puhuu hyvin harvoin pelkästään Jeesuksesta ilman Herra tai Kristus määreitä. Tässä kirjeessä löytyy vain yksi sellainen kohta (jae 4:21), mihin palaan. Kaikissa muissa tapauksissa Paavali puhuu joko Kristuksesta (26), Herrasta (12), Kristuksesta Jeesuksesta (11), Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta (4) tai Jeesuksesta Kristuksesta (1). Tämä käytäntö selittyy sillä, Jeesus oli lihaan tullut Kristus ja Sana, mutta nyt ristiinnaulittu Jeesus on asetettu Herraksi ja Kristukseksi, Joh. 1:14; 1. Joh. 4.2; 2. Joh. 1:7; Apt. 2:36.

 Ylösnoussut Jeesus vs. kirkastettu Kristus: Kun Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen apostoleille ja muillekin, Hän ilmestyi ylösnousseessa hengellisessä ihmisruumiissaan, missä hän aterioi heidän kanssaan, sitä voitiin koskella käsin, koska sillä oli lihaa ja luuta (Apt. 10:41; Joh. 20:27; Luuk, ). Hän myös nousi tässä ruumiissaan taivaaseen, koska evankeliumit eivät puhu mitään siitä, että läsnä olleet 11 apostolia olisivat nähneet Hänet kirkastettuna, vaan muutamat jopa epäilivät Häntä, Matt. 28:17-20. Pietari kertoo kirjeessään nähneensä kirkastusvuorella Herramme Jeesuksen Kristuksen valtasuuruuden, mutta ei sitä, että olisi nähnyt Hänet myöhemmin kirkastettua, 2. Piet. 1:16-18. Hän kuitenkin julisti ensimmäisenä, että Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Kristukseksi herättämällä Hänet kuolleista ja asettamalla Hänet oikealle puolelleen, mistä Pyhän Hengen vuodatus oli todistus, Apt. 2:32-36. Aivan samaa todisti Paavali myöhemmin, Room. 1:4.

Paavali ei kohdannut Damaskon tiellä haudasta ylösnoussutta Jeesusta, vaan kirkastettu Kristus ilmestyi hänelle taivaasta, siis ylhäältä, ei alhaalta. Siksi Paavali julisti taivaallista sanomaa ja pyrki näyttämään juutalaisille toteen, että Jeesus on Kristus (Messias, ”se luvattu”), Apt. 9:22; lihaan tullut, mutta nyt korotettu: ”Mutta hänet, joka vähäksi aikaa oli tehty enkeleitä halvemmaksi, Jeesuksen, me näemme hänen kuolemansa kärsimyksen tähden kirkkaudella ja kunnialla seppelöidyksi, että hän Jumalan armosta olisi kaikkien edestä joutunut maistamaan kuolemaa” Hepr. 2:9. Monet uskovat, että nämäkin ovat Paavalin sanoja, vaikka Heprealaiskirjeen kirjoittajaa ei varmuudella tiedetä.

 

Kristuksessa Jeesuksessa oleminen: Tässä käytetään suomen kielen inessiivi- eli sisäolentosijamuotoa, joka perusmerkityksessään ilmaisee sijaintia jossakin paikassa tai jonkin sisällä.  Kirjaimellisesti otettuna Kristuksessa oleminen tarkoittaa kristityn olevan Kristuksen sisällä, ei ruumiillisesti, vaan henkensä kautta: ”... joka yhtyy (liimautuu, kiinnittyy) Herraan, on yksi henki hänen kanssaan” 1. Kor. 6:17. Se on hengellinen avioliitto, minkä salaisuus on suuri, Ef. 5:32; läheisessä ja elävässä hengen yhteydessä kirkastetussa ja korotetussa Kristuksessa olemista aivan niin kuin Jeesus oli maan päällä Isässä, vaikka Isä oli taivaassa; Hänen ruumiinsa jäsenenä olemista, viinipuussa oksana pysymistä, Häneen juurtumista, Hänen tahtonsa täyttämistä. Kun uudestisynnyimme, meidät siirrettiin pimeydestä valkeuteen eli Kristukseen. Siksi jokainen uskova on Hänessä, Hänen valtapiirissään ja Hänen suojeluksessaan; Jumalan rakkaan Pojan valtakunnassa (Kol. 1:13) sen täysivaltaisina ja ikuisesti elävinä jäseninä.

 Kun sanotaan meidän olevan Kristuksessa Jeesuksessa, se tarkoittaa meidän voivan lukea hyväksemme uskon kautta sen, mitä Kristus teki Jeesuksena ja sen, mitä Hän on ja tekee nyt Isän oikealla puolella. Luvut 1, 2 ja 3 kertovat perusteellisesti siitä, mitä tähän kuuluu.

EF. 1:1: ”…EFESOSSA OLEVILLE PYHILLE JA USKOVILLE (USKOLLISILLE) KRISTUKSESSA JEESUKSESSA .”

”Pyhille ja uskoville” on selitetty kolmella tavalla alkutekstin hieman eri tavalla ymmärtämisestä johtuen. Ensinnäkin, että kyseessä ovat kaikki Efeson pyhät ja uskovat; kirje olisi kirjoitettu heille kaikille henkilöön katsomatta. Toiseksi, että ”pyhät” sisältää kaikki Efeson kristityt, mutta ”uskovat” heidän keskuudessa tosi uskolliset ja palavat kristityt, ”valiojoukon.” Kolmanneksi, että ”pyhät” koskee Efeson kristittyjä, mutta ”uskovat” muita kristittyjä Aasiassa ja muuallakin.

Bob Yandian yhtyy siihen, että Paavali olisi sanonut tässä kaikki uskovat pyhiksi, mutta että heidän joukossaan on vihkiytynyt uskollisten joukko; ”seurakunta seurakunnassa.” Näinhän käytännössä ja inhimillisesti ottaen on, mutta koska Efesolaiskirje korostaa ensisijaisesti Jumalan osuutta pelastuksessamme niin tämä erottelu tuskin oli Paavalin mielessä päällimmäisenä; ei varsinkaan, kun se sanotaan heti avausjakeessa.

Jamieson-Fausset-Brown- kommentaarissa katsotaan kyseessä olevan yksi ja sama uskovien joukko niin kuin heidän käyttämänsä käännöksensä osoittaa: ”niille, jotka ovat pyhiä ja uskollisia Kristuksessa Jeesuksessa.”  Siinä pyhitys laitetaan ennen uskoa. He jatkavat, että Paavali esittää jo tässä pelastuksen kaksi puolta: (1) Jumalan armon, mikä pyhittää meidät (erottaa meidät Hänen iankaikkisessa tarkoituksessaan pyhinä itselleen); ja (2) lahjana saadun uskomme tarttumassa kiinni pelastukseen. Perusteluina annetaan 2. Tess: 2:13: ”Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.” Sekä pyhitys että usko totuuteen (Kristukseen) ovat Jumalan valintoja, ei meidän.

Toinen heidän antamansa peruste on 1. Piet. 1:2: ”ja jotka Isän Jumalan edeltätietämisen mukaan ovat Hengen pyhittämisen kautta valitut Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellänsä vihmottaviksi...” Koska Jumalan Henki on pyhittänyt meidät (emme siis me itse) niin meidät on sen seurauksena myös valittu, ei omaan kuuliaisuuteen, vaan Kristuksen kuuliaisuuteen. AMP kääntääkin: “pyhille (pyhitetyille, erotetuille) Efesossa, jotka ovat myös uskollisia ja lojaaleja ja lujia Kristuksessa.” Olemme erotettuja Jumalalle ja sen seurauksena lujia Kristuksessa. Tämä on sanottu 1. Kor. 1:30:ssa yksiselitteisesti ja omista luuloista ja yrityksistä vapauttavasti: ”Mutta hänestä (Jumalasta) on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa…”. Olen Kristuksessa Jeesuksessa siitä yksinkertaisesta syystä, että se on Jumalan teko. Mitä Kristuksessa Jeesuksessa oleminen tarkoittaa, siitä seuraavassa.

EF. 1:1: ”PAAVALI, JUMALAN TAHDOSTA KRISTUKSEN JEESUKSEN APOSTOLI…”

Paavalin suhde Kristukseen ja virkaansa: Paavali oli tavannut Damaskon tiellä kirkastetun Jeesuksen eli Kristuksen ja siksi hän sekä palveli että julisti Kristusta. Hän ei koskaan sanonut olevansa Jeesuksen apostoli, koska hän ei ollut Jeesuksen asettama, vaan Kristuksen. Saatat ajatella, että ei kai siinä ole eroa. Kyllä on, aivan yhtä paljon kuin sillä, että evankeliumit kertovat Jeesuksesta, mutta kirjeet Kristuksesta. Henkilökohtaisten ilmestysten tähden Kristuksen kirkkaus ja herruus ilmenevät ainutlaatuisen kirkkaana Paavalin kaikissa kirjeissä niin kuin tässäkin kirjeessä. Hän tiesi kenen asettama oli. Se näkyy kaikista hänen kirjeidensä alkutervehdyksistä tessalonikalaiskirjeitä lukuun ottamatta:

• Room. 1:1: ”Paavali, Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli”
• Kor. 1:1: ”Paavali, Kristuksen Jeesuksen kutsuttu apostoli Jumalan tahdosta.”
• Kor. 1:1: ”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli.”
• Gal. 1:1: ”Paavali, apostoli, virkansa saanut, ei ihmisiltä eikä ihmisen kautta, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta ja Isän Jumalan, joka on hänet kuolleista herättänyt.”
• Ef. 1:1: ”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli.”
• Fil. 1:1: ” Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat.”
• Kol. 1:1: ”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli.”
• Tim. 1:1: ”Paavali, Kristuksen Jeesuksen apostoli, Jumalan, meidän vapahtajamme, ja Kristuksen Jeesuksen, meidän toivomme, asettama.”
• Tim. 1:1: ” Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli.”
• Tiit. 1:1: ”Paavali, Jumalan palvelija ja Jeesuksen Kristuksen apostoli.”
• Fil. 1:1: ”Paavali, Kristuksen Jeesuksen vanki.”

Se, että Paavali ei käytä tessalonikalaiskirjeiden alkutervehdyksissä apostolin arvonimeä, johtunee siitä, että ne olivat hänen ensimmäiset kirjeensä. Hän ei ehkä katsonut vielä silloin olevansa sen arvoinen, vaikka kutsuikin jo silloin kirjeen sisällä itseään Kristuksen apostoliksi yhdessä Silvanuksen ja Timoteuksen kanssa, 1. Tess. 2:7. Edeltä ilmenee, että Paavali ei suinkaan ollut omasta tahdostaan tai ihmisten tahdosta apostoli, vaan Jumalan tahdosta ja Kristuksen kautta eikä vain sitä, vaan hän myös kuului Kristukselle, oli Hänen palvelijansa ja vankinsa (jae 3:1). Kristus itse kutsui häntä itselleen valitsemaksi aseekseen, Apt. 9:15. Hänellä ei ollut valinnan mahdollisuutta, 1. Kor. 9:16. Seurakunnalle hän puolestaan oli Kristuksen antama apostoli pyhien valmistamiseksi palveluksen työhön, Ef. 4:11-12.

Kristuksen evankeliumi, ei Paavalin: Kun Paavali kirjoittaa Gal.1:1:ssä, että hän ei ole saanut apostolin virkaansa ”…ihmisiltä eikä ihmisen kautta…”, selitetään hänen tarkoittaneen ihmisillä (mon.) silloisia apostoleita ja ihmisellä (yks.)  Pietaria, apostolien johtajaa, mutta sanoi sen niin, ettei ylpeilisi heidän rinnallaan. Hän ei kuitenkaan tinkinyt siitä, että oli saanut virkansa ”Jeesuksen Kristuksen kautta ja Isän Jumalan, joka on hänet kuolleista herättänyt.” Jos Paavali olisi ollut Pietarin asettama, hänen olisi ollut saarnattava Pietarin opettamaa evankeliumia. Kristuksen asettamana Hän saarnasi Kristuksen evankeliumia; sitä evankeliumia, minkä Kristus oli antanut hänelle ilmestyksen kautta: ”enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut” Gal. 1:12.

EFESOLAISKIRJE: OMIA AJATUKSIA EFESON SEURAKUNNASTA

Kirje kulkee Efesolaiskirjeen nimellä, vaikka ei olla varmoja siitä, oliko se kirjoitettuna alkuaan Efeson seurakunnalle (ehkä 1. Rooman vankeuden aikana 61-63 AD).  Tämän seurakunnan historia oli moninainen. Paavali oli kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut Efeson vanhimpia ja varoitti heitä siitä, että heidän joukostaan, siis juuri vanhimpien joukosta, nousee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä ja myös vääriä opettajia, jotka vetävät opetuslapset mukaansa. Lue koko hänen jäähyväispuheensa ja rukouksensa Apt. 20:17-38:ssa.

Lisäksi Herra Jeesus itse varoitti apostoli Johanneksen kautta, että jos silloinen Efeson seurakunnan enkeli (pastori, johtaja) ei tekisi parannusta siitä, että on langennut pois ensimmäisestä rakkaudestaan, hänen lampunjalkansa eli seurakuntansa työnnettäisiin pois paikaltaan. Johtaja ei ilmeisestikään noudattanut varoitusta eikä Efeson seurakuntaa ei enää ole; väärä johtajuus ja oppi hajottivat lauman niin kuin Paavali oli hengessään nähnyt. Paavalin kirjekään ei ollut hyödyttänyt heitä.

Kuitenkaan Jumalan Paavalin kautta puhumat sanat: ”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa” (Ap.t. 20:32) eivät voineet raueta tyhjiin, vaan ne Efeson vanhimmat, jotka ottivat vaarin itsestään ja laumastaan vahvistuivat ja saivat perintöosansa samoin kuin heidän laumansakin. Jumala ja Hänen armonsa Sana ovat yhä edelleen voimallisia rakentamaan kaikkia siihen turvautuvia ja kykenee antamaan heille Isän jo iankaikkisuudessa suunnitteleman perintöosan. Juuri tästä Efesolaiskirje todistaa ja vakuuttaa.

EFESOLAISKIRJEESTÄ SANOTTUA

Martti Luther kirjeen esipuheessaan: Tässä kirjeessä Paavali opettaa ensin, mitä evankeliumi on; kuinka se on iankaikkisuudessa Jumalan ennalta määräämä ja Kristuksen ansiosta annettu, jotta kaikki, jotka siihen uskovat, tulevat vanhurskaiksi, hyviksi, eläviksi, autuaiksi ja laista, synnistä ja kuolemasta vapaiksi…Hän opettaa karttamaan väärää oppia ja ihmiskäskyjä, että me kaikki pysyisimme yhdessä päässä ruumiina ja tulisimme vain Kristuksessa varmoiksi, vanhurskaiksi ja täydellisiksi. Sillä Hänessä meillä on kaikki, niin ettemme hänen ulkopuolellaan tarvitse mitään…Paavali opettaa harjoittamaan ja osoittamaan uskoa hyvillä teoilla sekä karttamaan syntiä ja taistelemaan hengellisillä aseilla perkelettä vastaan, että me voisimme aina pysyä ristin voimalla toivossa.   

Bob Yandian: Paavali käsitteli jotain ongelmaa seurakunnassa tai henkilön elämässä kaikissa muissa kirjeissään paitsi ei tässä kirjeessä. Efesolaiskirjeen teema on seurakunta. Se käsittelee Kristuksen ruumista, seurakuntaa, kun samankaltainen ja -aikainen Kolossalaiskirje käsittelee seurakuntaruumiin päätä – Kristusta. Nämä kirjeet liittyvät toisiinsa kuin pää ja ruumis. Ef-kirjeen 3 ensimmäistä lukua käsittelevät kristityn asemallista totuutta ja kolme viimeistä tämän asemallisen totuuden soveltamista käytäntöön. Ef-kirjeessä on paljon opittavaa Hengen täyttämästä elämästä ja auktoriteetistamme saatanan ja sen valtakunnan yli.

A. Wommack: Efesolaiskirje on kirjoitettu siitä perspektiivistä, että kaikki on jo täytetty Kristuksessa ja annettu uudestisyntyneille kristityille. Kirje on täynnä joitakin suurenmoisimpia ilmestyksiä uskovan ykseydestä Kristukseen.  Näemme opillisesti, että kaikki on tehty ja täytetty Hänessä.

Voittava kristitty ei etsi voittoa, vaan pikemminkin vahvistaa Jeesuksen Kristuksen kuoleman, hautaamisen ja ylösnousemuksen kautta jo saadun voiton. Emme pyydä Jumalaa siunaamaan meitä, koska Hän on jo käskenyt siunauksensa päällemme – arvostamme sitä, mitä Herra on hankkinut. Kysymys kuuluu: ”Haluatko ottaa vastaan?”

Dobson et.: Kirje tuo esiin seurakunnan jumalallisena instituutiona, mikä on asetettu Jumalan päämäärän mukaisesti hallitsemaan kaikkea Kristuksessa. Se painottaa pelastusta yksin Kristuksessa ja näyttää hyvän ja tasapainoisen elämän tulevan pelastuksesta armosta uskon kautta. Kirjettä on kutsuttu ”Taivaalliseksi epistolaksi” ja ”Uuden testamentin Alpeiksi.” Siinä Paavali vie meidät raunioiden syvyyksistä lunastuksen korkeuksiin. Ef-kirje puhuu kristitystä Kristuksessa ja Kolossalaiskirje Kristuksesta kristityssä.

Scofield: Tämä kirje sisältää kolme toisiinsa nitoutuvaa totuutta: uskovan armon kautta korotettu asema, totuus Kristuksen ruumiista ja vaeltaminen tässä asemassa.

ALKUSANAT JA LÄHTEITÄ

EFESOLAISKIRJE:  ALKUSANAT JA LÄHTEITÄ

 

Evankeliumit kertovat Jeesuksesta, Hänen elämästään, kuolemastaan ja ylösnousemisestaan, Apostolien teot Pyhästä Hengestä ja Hänen toiminnastaan apostolien kautta, mutta kirjeet Kristuksesta, Hänen kirkkaudestaan, ja kristityn elämästä Hänessä ja Hänen elämästään kristityssä. Siksi kirjeet ovat kristityn tärkeintä luettavaa ja mietiskeltävää muitakaan unohtamatta.

Eräs tärkeimmistä kirjeistä on Paavalin Efesolaiskirje, minkä ajattelen käydä läpi itseopiskeluna systemaattisesti, lähes jae jakeelta, KR1933/38 käännöksen mukaan, koska rakastan Sanan tutkimista ja sen selvittämistä itselleni. Siihenhän Filippus kehottaa meitä Etiopian hoviherralle tekemällään kysymyksellään: "Ymmärrätkö myös, mitä luet?"  Apt. 8:30. Tai niin kuin Biblia 1776 sanoo: ”Ymmärrätkös, mitäs luet?” Samoin tekevät myös useat muut raamatun kohdat.

Apunani käytän lähinnä Andrew Wommackin ”Living Commentarya” ja sen mukana tulleita kommentaareja, Dobson et.al:in KJV:n kommentaaria ja  Bob Yandian kirjaa ”Ephesisans- The Maturing of the Saints.” Biblehub on hyvin käyttökelpoinen, koska sieltä löytyy eri tekijöiden jae jakeelta kommentteja Raamatusta, mutta sisältää maallikolle aika ”vahvaa ruokaa,” os.  http://biblehub.com  Biblegateway puolestaan on kätevä eri käännösten vertailuun os:  http://www.biblegateway.com

 A. Wommack on kirjoittanut Efesolaiskirjeen pohjalta kirjan ”You’ve Got it – So Quit Trying to Get It,” mutta se on lähinnä opetuskirja ja kattaa paljon muutakin kuin vain Ef-kirjeen. Kirjasta löytyy puolen tunnin tiivistelmä suomeksi tekstitettynä os.  http://www.tv7.fi/vod/player/?program=18113

En puutu lähemmin kirjeen taustaan ja sen kirjoittamisen historiaan, koska niihin pääsee käsiksi vaikka näistä suomenkielisistä kirjeen selityksistä:

SLEYN/Erkki Koskenimi: http://sley.fi/ef

Rovasti Olavi Peltola: http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/ut/utefesolaisk.htm