EF. 1:13: Osa 1 ”HÄNESSÄ ON TEIHINKIN, SITTEN KUIN OLITTE KUULLEET TOTUUDEN SANAN, PELASTUKSENNE EVANKELIUMIN, USKOVIKSI TULTUANNE PANTU LUVATUN PYHÄN HENGEN SINETTI.”

Käsittelen tätä jaetta tapahtumajärjestyksessä.

Sitten kuin olitte kuulleet: Kuuleminen on ensimmäinen ehto sielun pelastukselle, muta sitä ei voi tehdä, ellei ole ketään, joka julistaa. ”Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Room. 10:14. Mutta tämäkään ei riitä, vaan kuulijan on kuulemalla kuultava eli ymmärrettävä se, mitä kuulee ja otettava se sydämeensä; oltava ”halullinen” tulemaan maistamaan ja katsomaan, että Herra on hyvä, Ps. 34:8. Tämä tapahtuu siten, että julistettu ilosanoma avaa kuulijan sydämen niin kuin tapahtui Korneliuksen perheväelle ja Lyydialle.

Totuuden sanan: Totuuden sanalla juutalaiset tarkoittavat ylhäistä ja jumalallista oppia. Siksi Jaakob käytti tätä sanontaa kirjoittaessaan uudestisyntymisestä juutalaisuskoville, Jaak. 1:18, ja Pietari ilmaisua ”Jumalan elävä ja pysyvä Sana” 1. Piet. 1:23. Mutta Paavali sanoi synnyttäneensä korinttolaiset evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa, 1. Kor. 4:15.

Pelastuksenne evankeliumin: Tällä ilmaisulla Paavali haluaa ilmaista, että evankeliumi Kristuksesta kuuluu myös pakanoille, joista tässä jakeessa on erityisesti puhe. Se oli aivan sama evankeliumi Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, mitä hän ensin julisti juutalaisille niin Pisidian Antiokiassa kuin Rooman vankilassakin lähtien Mooseksen laista ja profeetoista. Kun sitä ei otettu vastaan, Paavali sanoi juutalaisille:

”Kaikkein ensimmäiseksi Jumalan sana oli julistettava teille. Mutta koska te torjutte sen ettekä pidä itseänne iankaikkisen elämän arvoisina, me käännymme pakanoiden puoleen” ja ”Olkoon siis teille tiettävä, että tämä Jumalan pelastussanoma on lähetetty pakanoille; ja he kuulevat sen.” Ap.t. 13:46; 28:28.  ”Tämä” = se sama sanoma, mitä juutalaisillekin saarnattiin.

Erityisesti pakanoille evankeliumi oli hyvä uutinen, aivan uusi asia, koska siinä pelastus ja Jumalan vanhurskaus ilmestyi myös heille; he eivät olleet enää syrjityssä asemassa Jumalaan nähden: ”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta” Room. 3:21-22. Jumala ei tee enää erotusta juutalaisen ja pakanain välillä niin kuin sekä Pietari että Paavali toteavat, Ap.t. 15:9; Room. 10:12. Elämme "mutta nyt" aikaa, aikaa, jolloin Jumalan oman vanhurskauden voi saada ilman lakia pelkästään uskon kautta.

Paavalin julistama Herran Sana ei ole vain opillinen totuuden sana, vaan siihen perustuva ”evankeliumin totuuden sana,” Kol. 1:5; elävä julistus siitä evankeliumiin sisältyvästä totuudesta, että kaikki, mitä Jumala on jo tehnyt kaikkien hyväksi Kristuksessa, kuuluu kaikille luoduille. Se ei ole voimaton oppi, vaan Jumalan voima pelastukseksi ja vanhurskaudeksi jokaiselle siihen uskovalle, Room. 1:16-17; Herran Sana on tarkoitettu sekä iloksi että pelastukseksi jokaiselle sen vastaanottajalle:
”Sillä näin on Herra meitä käskenyt: 'Minä olen pannut sinut pakanain valkeudeksi, että sinä olisit pelastukseksi maan ääriin asti'. Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään.” Ap.t. 13:47-48.

Herran Sana = uutinen kaikesta siitä hyvästä, mikä on jo toteutettu ja on kaikkien saatavilla! VT on lupaus tulevasta hyvästä, UT on sen toteutus ja todellisuus!

EF 1:12: ”ETTÄ ME OLISIMME HÄNEN KIRKKAUTENSA KIITOKSEKSI, ME, JOTKA JO EDELTÄ OLIMME PANNEET TOIVOMME KRISTUKSEEN.”

Tämäkin jae on edellisen suoraa jatkoa, joten ”Hänessä myös me olemme saaneet perintöosan…ETTÄ me olisimme (meidän tulee elää, KR92) hänen kirkkautensa kiitokseksi.” Tässäkin on kysymys erityisesti apostoleista, mistä helluntai todistaa. He saivat ensin Pyhän Hengen perintönsä vakuudeksi, jae 14, ja alkoivat sitten kertoa kuulijoilleen eri kielillä Jumalan suurista teoista, Ap.t. 2. Samoin tekivät myös ensimmäiset pakanakristityt Korneliuksen talossa, Ap.t. 10. Kiitoksemme ja ylistyksemme kohde ei siten ole perintömme, vaikka senkin kirkkaus on suuri meissä, jae 18, vaan perinnön antajan kirkkaus; Hän itse!

Lahjan antaja on suurempi kuin lahja. ”teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. MUTTA te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan” 1. Kor. 3:22-23. MUTTA-sana ilmaiseen, mikä on meille tärkeintä ja kuka on ylistyksemme kohde: Kristus ja Hänen kauttaan Jumala: ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät” Hepr. 13:15. Itse asiassa Kristus on perintömme, koska Hän on iankaikkinen elämämme, Jumalan elävä lahja, jonka mukana Jumala on antanut meille kaiken muunkin, Room. 8:32. Ps. 16:5; 23:1.”Herra on minun pelto- ja malja-osani…ei minulta mitään puutu”

Me, jotka jo edeltä olimme panneet toivomme Kristukseen: Kristus oli ja on Israelin toivo, sillä Jer. 14:8 ja 17:13 sanovat Hänestä: ”Sinä Israelin toivo, sen vapahtaja ahdingon aikana” ja ”Israelin toivo, sinä Herra!” Toivo on pitkäjänteistä uskoa, uskon astinlauta. Juutalaiset olivat laittaneet kansakuntana toivonsa Kristukseen vuosituhansien ajan ja heidän kaksitoista sukukuntaansa oli toivonut sen täyttymystä palvelemalla isiensä Jumalaa yötä päivää, Ap.t. 26:7. Siksi Paavali puhuu tässä erityisesti niistä juutalaisapostoleista ja -uskovista, jotka olivat uskoneet Israelin toivon täyttyneen Jeesuksessa. Koska he julistivat sitä rohkeasti, heitä vainottiin. Sen takia myös Paavali vangittiin; hän kantoi kahleita Israelin toivon tähden, Ap.t. 23:6; 28:20.

Pakanat eivät voineet laittaa toivoaan Kristukseen, Israelin toivoon, ennen kuin Jumala oli asettanut juutalaiset kirkkautensa (evankeliumin) julistajaksi myös pakanoille. Sitä ennen pakanat olivat olleet ilman Kristusta ja ilman toivoa, Ef. 2:12. Toivo tuli heille, kun he olivat kuulleet, ”että näet pakanatkin ovat kanssaperillisiä ja yhtä ruumista ja osallisia lupaukseen Kristuksessa Jeesuksessa evankeliumin kautta,” Ef. 3:6. Ensin on toivo, sitten usko tarttuu siihen, Hepr. 11:1. Silloin toteutui Jesajan profetia: ”Liian vähäistä on sinulle, joka olet minun palvelijani, kohottaa ennalleen Jaakobin sukukunnat ja tuoda takaisin Israelin säilyneet: minä panen sinut pakanain valkeudeksi, että minulta tulisi pelastus maan ääriin asti” Jes. 49:6. Nyt emme enää toivo pelastuvamme, vaan olemme pelastetut toivossa eli Kristuksessa. Toivomme kyllä ja odotamme kärsivällisyydellä Hänen ilmestymistään ja ruumiimme kirkastamista, Room. 8:24-25.